Quotessence
Home / Quotes / Quote by Heidi Liehu

Quote by Heidi Liehu

“Sillä on liian vähän ihokarvoja se ei kelpaa minulle. Viekää se pois, se itkee liikaa, olen kuullut että sillä on joskus jopa ripulia, eikä se osaa siivota eikä suudella eikä olla hiljaa. Siitä ei olisi kuin huolta loputtomia tulehduksia alituista kiukuttelua, varani eivät riittäisi vuodeksikaan sen mielihaluja toteuttamaan. Haluan seurakseni todellisen pedon, en mitään enkelihiutaleitten ja pölysokerin makuista jäljitelmää. Hankkikaa sellainen minulle. Sillä ei pitäisi olla valittamista: minulla on sille kaapissani kaikkea mitä se voi toivoa ja enemmänkin, varmuuden vuoksi vuorasin sille pihalta oman sellin. Pääasia että saan sen itselleni. Jokaisella on pakkomielteensä. Minä haluan oman lähiohjattavan vaarallisen näköisen älykkään nuken joka osaa viihdyttää minua ja josta ei ole vaivaa.”

Quote by Heidi Liehu

Work

Mitä ei ollut

Browse quotes and source details for this work. more

Author

Heidi Liehu

Browse famous quotes and profile details for Heidi Liehu. more

You May Also Like

“tärkeämpää on puhua maailman tilasta kuin minusta minä olen joku vanha nainen ja kuolen kohta sataa lunta mitä olinkaan sanomassa niin että maailma se on pelastettava sillä lapset kasvavat eivätkä halua heti kuolla vaan elää elellä kasvattaa omat lapset ja puutarnan niin ehkä jopa puutarhankin senkin takia maailma on tärkeä ajatella eikä vain ajatella ei tosiaan vaan päättää viimeinkin mitä tehdään miten pelastetaan maailma meret ilma puutarhat niiden villit eläimet vilja lämmön lähteet suoja miten turva valo suoja kaikelle elolliselle ja sillekin mikä ei elä on pelkästään olemassa”

“Hän joka oli tavallisesti onnekas, unohti kerran levittää siipensä ja putosi. Hän ajatteli leijumista, ajatteli, käy hassusti. Ryhtyi laskeutumaan. Siivet supussa kuopan pohjalle, onnekkaasti kyllä hän tupsahti, ravistei heinät päältään, keräsi luut kainaloonsa, kiipesi portaat, avasi oven ja rojahti lattialle. Hei, hän huusi, jostain tippuu verta rinnuksilleni. Jollekin on sattunut onnettomuus, huusi, samalla kun aukoi epäuskoisena silmiään ja huomasi ettei nähnyt mitään muuta kuin sinistä, taivaansinistä. Kuin äidin kesäleninki kamalan kauan sitten. Hän ajatteli tulinko vahingossa vaatekomeroon, että olenko minä minun vai jonkun muun silmillä näkemättä tässä, missä olen, niinkin hän ajatteli. Huhuu hän huusi, missä kaikki olettekaan juuri tällä hetkellä, kun jotain aivan ihmeellistä tapahtuu.”