“Hetken Lydian olemus oli lysähtänyt. Hän potkaisi pientä kiveä äkäisesti. Elena tarttui häntä kädestä. –Kuule. En ole elämässäni mitään niin toivonut kuin että saisin yhteyden äitiin. Tekisin mitä tahansa. Iäisyydestä ja sielusta en osaa myöskään sanoa; niin viksu en ole, mutta olen oppinut pikkuhiljaa että hän on kaikkialla. Ja elää minussa. Suljeppa silimät ni kuulet paremmin hänen äänen, kuulet miten hän sanoi nimesi kun olit lapsi, silloin kun teit jotain typerää. Ja sitten kahtot lintuja ja kukkia ja hän on niissä.”
Book:Lautapalttoo